Joka aamu herään lasteni kanssa, huolehdin lapsille vaatteet, laitan aamupalan. Jos jompikumpi lapsista ei kiukuttele syömisen kanssa, niin sitten ulkovaatteiden kanssa. "Väärät kengät", "en halua villapukua" jne.. Taapero alkaa huutamaan, kun ei halua hanskoja käteen. Lähden viemään vanhempaa tyttöä päiväkotiin ja kitinä sen kun jatkuu. "Minä olisin halunnut painaa hissin nappia, äiti on epäreilu", "sun pitää kävellä näin hitaasti kuin minä", yrittää vanhempi tyttö pompottaa minua, niin kuin joka päivä. Kun vanhempi tyttö on saatu eskariin, on aika ulkoilla taaperon kanssa, käydä kaupassa yms.. Kun taapero alkaa kyllästyä tai hän ei saa mitä haluaa, saattaakin hän yllättäen heittäytyä maahan makaamaan, huutaa ja itkeä kurkku suorana. Tai kiljutaan ja poljetaan jalkaa. Sitten taapero päiväunille rattaisiin ja vanhempi tyttö pitää jo hakea eskarista kotiin.
Päiviä täyttää erinäiset kotityöt; kokkaan, syötän, siivoan, tiskaan ja taas kokkaan, syötän, siivoan ja tiskaan. Kotitöitäkin saa tehdä usein yhdellä kädellä, kun taapero päättää olla sillä tuulella, että takertuu kiinni ja huutaa kuin hyeena jos lasken hänet alas. Eikä unohdeta harrastuksiin viemisiä ja muita menoja! Pyydän vanhempaa tyttöä siivoamaan huoneensa ja taas "äiti on tyhmä". Kuuntelen koko päivän (joka päivä) lasten möykkäämistä ja riitelyä ja toimin erotuomarina. Menen vessaan ja joku seuraa aina perässä. Illalla katson homssuista lookkiani peilistä ja toivon pääseväni yksin suihkuun ja saavani edes joskus aikaa itselleni ja parisuhteelle.
Kuinka usein vituttaa ja raivostuttaa jo niin paljon, että jätän lapset möykkäämään keskenään, ryntään meidän makkariin, paukautan oven kiinni ja vain hakkaan nyrkeillä patjaa sängyssä ja lopuksi itken väsymystäni. Ja kuinka usein en edes pääse sinne asti, kun kerkeän menettää malttini ja huutaa lapsilleni tai tiuskaista jotain ikävää takaisin. Sitten "ruoskin" itseäni kauheissa itsesyytöksissä kuinka paska äiti olenkaan ja että kukaan muu ei varmaan ikinä ole tällainen lapsilleen. Mietin, miksi minun pitää olla näin väsynyt ja kiroan sitä, ettei meillä ole tukiverkostoja ympärillä. Sitten pyydellään anteeksi puolin ja toisin ja kaikki on taas hetken hyvin.
Kun Sarianna Salo blogissaan Shitty is the new black kirjoitti avoimesti, että oma vauva oli vituttanut häntä, niin uskaltauduin itsekin ottamaan kantaa aiheeseen. Olet Sarianna todella rohkea, kun uskaltauduit puhumaan aiheesta suoraan! Kun Sarianna otti asian puheeksi, niin moni kommentoi, että omat lapset eivät ole koskaan ärsyttäneet/vituttaneet heitä ja jopa kehtasivat kommentoida, että olisiko sitten kannattanut edes tehdä lapsia!
Omia lapsiaanhan rakastaa niin järjettömän paljon, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö ne ihanat rakkaat voisi ärsyttää ja jopa vituttaa aika-ajoin. On ajatuksia ja tunteita, jotka tulee ja menee. Ja koska olemme vain ihmistä, niin joskus tulee sanottua myös ikävästi niille mailman rakkaimmille ihmisille. Minä en usko, että maailmassa on yhtään ihmistä joka käyttäytyy aina täydellisesti ja moitteettomasti! On niin väärin, että meiltä äideiltä odotetaan ihan mahdottomia ja ulkopuoliset (ja miksei tututkin) katsoo asiakseen arvostella ja syyllistää.
Joku voi miettiä oikeutanko itseni huutamaan tai tiuskimaan lapsilleni, kun olen väsynyt, ei ole tukiverkostoja eikä omaa aikaa yms, niin ei, asia ei ole ollenkaan niin. On kuitenkin osattava olla armollinen itselle ja muille. Pitää ymmärtää, että on vain ihminen, jolla joskus voi "mennä yli" esimerkiksi väsymyksen takia. Haluan omille tyttärilleni opettaa, että on ok olla vihainen ja surullinen, ja jos joskus tapellaan ja tiuskitaan, niin sitten sanotaan anteeksi ja halataan ja yritetään tietenkin tulevaisuudessa välttää ne tilanteet, joissa voisi hermot pettää.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia, itse olen todella temperamenttinen ja nopeasti hermostuva ja niin ovat lapsenikin. Minulla on oman itseni kanssa jatkuva työ, että tulisin paremmaksi ihmiseksi, äidiksi ja vaimoksi ja koskaan ei tule valmista. Miten mahtavaa se olisikaan, että tämä tabu äitiydestä saataisiin rikottua ja asioista alettaisiin puhumaan avoimesti ja tuettaisiin toisiamme arvostelun sijasta!
Vaikka tämän postaukseni aloitus oli erittäin negatiivinen ja raskas, niin kyllä niitä hyviäkin hetkiä on, joka päivä. Lasten ilo, hersyvä nauru ja kivat yhteiset leikit ja muut touhut tuo siihen arkeen sitä jotain, jolla sitten jaksaa mennä eteenpäin. Illalla lapsen kädet kaulan ympärillä ja sanat "äiti mä rakastan sua eniten maailmassa", on parasta mitä äiti voi kuulla.♡
Peace and love ♡
-Annika
Linkit Sariannan ja Terhin blogeihin ja ig-tileihin:
https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black
https://www.instagram.com/shittyisthenewblack/
https://www.kaksplus.fi/blogit/jyllannin-suomineito/ei-mikaan-viilipyttyaiti-vaan-tunteellinen-ja-temperamenttinen-voinko-aitina-nayttaa-koko-tunteideni-kirjon/
https://www.instagram.com/jyllanninsuomineito/?hl=en
Päiviä täyttää erinäiset kotityöt; kokkaan, syötän, siivoan, tiskaan ja taas kokkaan, syötän, siivoan ja tiskaan. Kotitöitäkin saa tehdä usein yhdellä kädellä, kun taapero päättää olla sillä tuulella, että takertuu kiinni ja huutaa kuin hyeena jos lasken hänet alas. Eikä unohdeta harrastuksiin viemisiä ja muita menoja! Pyydän vanhempaa tyttöä siivoamaan huoneensa ja taas "äiti on tyhmä". Kuuntelen koko päivän (joka päivä) lasten möykkäämistä ja riitelyä ja toimin erotuomarina. Menen vessaan ja joku seuraa aina perässä. Illalla katson homssuista lookkiani peilistä ja toivon pääseväni yksin suihkuun ja saavani edes joskus aikaa itselleni ja parisuhteelle.
Kuinka usein vituttaa ja raivostuttaa jo niin paljon, että jätän lapset möykkäämään keskenään, ryntään meidän makkariin, paukautan oven kiinni ja vain hakkaan nyrkeillä patjaa sängyssä ja lopuksi itken väsymystäni. Ja kuinka usein en edes pääse sinne asti, kun kerkeän menettää malttini ja huutaa lapsilleni tai tiuskaista jotain ikävää takaisin. Sitten "ruoskin" itseäni kauheissa itsesyytöksissä kuinka paska äiti olenkaan ja että kukaan muu ei varmaan ikinä ole tällainen lapsilleen. Mietin, miksi minun pitää olla näin väsynyt ja kiroan sitä, ettei meillä ole tukiverkostoja ympärillä. Sitten pyydellään anteeksi puolin ja toisin ja kaikki on taas hetken hyvin.
Kun Sarianna Salo blogissaan Shitty is the new black kirjoitti avoimesti, että oma vauva oli vituttanut häntä, niin uskaltauduin itsekin ottamaan kantaa aiheeseen. Olet Sarianna todella rohkea, kun uskaltauduit puhumaan aiheesta suoraan! Kun Sarianna otti asian puheeksi, niin moni kommentoi, että omat lapset eivät ole koskaan ärsyttäneet/vituttaneet heitä ja jopa kehtasivat kommentoida, että olisiko sitten kannattanut edes tehdä lapsia!
Omia lapsiaanhan rakastaa niin järjettömän paljon, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö ne ihanat rakkaat voisi ärsyttää ja jopa vituttaa aika-ajoin. On ajatuksia ja tunteita, jotka tulee ja menee. Ja koska olemme vain ihmistä, niin joskus tulee sanottua myös ikävästi niille mailman rakkaimmille ihmisille. Minä en usko, että maailmassa on yhtään ihmistä joka käyttäytyy aina täydellisesti ja moitteettomasti! On niin väärin, että meiltä äideiltä odotetaan ihan mahdottomia ja ulkopuoliset (ja miksei tututkin) katsoo asiakseen arvostella ja syyllistää.
Joku voi miettiä oikeutanko itseni huutamaan tai tiuskimaan lapsilleni, kun olen väsynyt, ei ole tukiverkostoja eikä omaa aikaa yms, niin ei, asia ei ole ollenkaan niin. On kuitenkin osattava olla armollinen itselle ja muille. Pitää ymmärtää, että on vain ihminen, jolla joskus voi "mennä yli" esimerkiksi väsymyksen takia. Haluan omille tyttärilleni opettaa, että on ok olla vihainen ja surullinen, ja jos joskus tapellaan ja tiuskitaan, niin sitten sanotaan anteeksi ja halataan ja yritetään tietenkin tulevaisuudessa välttää ne tilanteet, joissa voisi hermot pettää.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia, itse olen todella temperamenttinen ja nopeasti hermostuva ja niin ovat lapsenikin. Minulla on oman itseni kanssa jatkuva työ, että tulisin paremmaksi ihmiseksi, äidiksi ja vaimoksi ja koskaan ei tule valmista. Miten mahtavaa se olisikaan, että tämä tabu äitiydestä saataisiin rikottua ja asioista alettaisiin puhumaan avoimesti ja tuettaisiin toisiamme arvostelun sijasta!
Vaikka tämän postaukseni aloitus oli erittäin negatiivinen ja raskas, niin kyllä niitä hyviäkin hetkiä on, joka päivä. Lasten ilo, hersyvä nauru ja kivat yhteiset leikit ja muut touhut tuo siihen arkeen sitä jotain, jolla sitten jaksaa mennä eteenpäin. Illalla lapsen kädet kaulan ympärillä ja sanat "äiti mä rakastan sua eniten maailmassa", on parasta mitä äiti voi kuulla.♡
Peace and love ♡
-Annika
Linkit Sariannan ja Terhin blogeihin ja ig-tileihin:
https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black
https://www.instagram.com/shittyisthenewblack/
https://www.kaksplus.fi/blogit/jyllannin-suomineito/ei-mikaan-viilipyttyaiti-vaan-tunteellinen-ja-temperamenttinen-voinko-aitina-nayttaa-koko-tunteideni-kirjon/
https://www.instagram.com/jyllanninsuomineito/?hl=en
