Unelma lapsuudesta - näytteleminen

Olipa kerran pieni tyttö, jonka sydämessä syttyi rakkaus näyttelemiseen 4-vuotiaana. Äiti vei tytön silloin katsomaan lasten näytelmän Kurnu ja Loikka  Oulun teatteriin. Siitä lähtien tyttö unelmoi näyttelemisestä teatterissa ja teki kesäisin esityksiä toisten lasten kanssa, joita kaikkien vanhempien piti tulla katsomaan. Tytön äiti antoi esiintymisvaatteiksi vanhoja vaatteita ja kankaita ja rekvisiitta tehtiin pahvilaatikoista. Pahvilaatikot leikattiin ja maalattiin puiksi, pensaiksi, kukiksi ja linnaksi. Kaikki tuolit ja jakkarat mitä vain löytyi, tuotiin takapihalle katsomoa varten. Ja sitten tyttö näytteli, näytteli sydämensä kyllyydestä. Hän liihotti pihalla edestakaisin pitkä tukka hulmuten ja kuvitteli olevansa teatterin lavalla. Lopuksi tyttö kumarsi teatraalisesti ja nautti aplodeista. Hän päätti mielessään, että jonakin päivänä hän olisi oikea näyttelijä.

Mutta sitten elämä vei toiseen suuntaan. Tyttö kasvoi ja vanhemmat eivät yhtään tukeneet ajatusta teatterikoulusta. Kotiolot olivat vaikeat ja tytölle nousi kapina. Hän muutti kauas pois kotoaan ja opiskeli ammatin joka ei ollut lähellä hänen sydäntään. Tyttö joka oli jo nuori nainen kulki vuosia päämäärättömästi kuin sumussa, tietämättä mitä tehdä elämällään. Tuntematta mitään. Hän meni naimisiin, sai lapsen. Erosi. Oli hukassa.

Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä kun hän löysi harrastajateatterin johon kuulua ja meni myös laulutunneille. Teatteri toi hetkellisesti elämään juuri sen mitä tyttö oli sydämessään toivonut. Löysi kaltaisiaan ihmisiä. 

Sitten tuli uusi suhde. Äiti kuoli. Muutto uuteen kaupunkiin. Toinen lapsi. Tuli taas vaihe elämään, jossa suurin intohimo loittoni tytön elämästä. Hän oli toki maailman onnellisin lapsistaan ja rakastaa heitä yli kaiken, mutta hän kaipaa elämäänsä muutakin. Sisin huutaa, että ”olet muutakin kuin äiti!!!”.

Varmaan arvasitkin jo, että minä olen tuo tyttö. Viime yönä itkin miehelleni lohduttomasti sitä, että en ole sitä mitä eniten maailmassa haluaisin olla. Näyttelijä. Tajusin taas, kuinka kaukana olen unelmistani. Tajusin, että voi olla jo liian myöhäistä hakea teatterikouluun, koska olen oikeasti kohta liian vanha sinne. Tajusin nettiä selatessani kuinka vaikea sinne kouluun on päästä. En mitenkään voisi olla heidän joukossaan. Ei ole realistisia edes uneksia siitä. Olo on musertunut, enkä tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Mihin suuntaan käännän katseeni. Mihin vie askeleeni. En tiedä. Sen tiedän, että tämä intohimoni näyttelemistä kohtaan ei sammu koskaan ja jatkan sitä ehdottomasti siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Vaikka siitä en saisi ammattia ja pysyisin ikuisesti amatöörinä, niin näytteleminen pysyköön elämässäni. ♡

Onko sinulla jokin unelma joka ei vielä ole toteutunut? Teetkö töitä unelmasi eteen? Oletko jo unelmiesi työssä? Osallistu keskusteluun!

-Annika

Asumusero - etäisyyttä ottamalla näkee toisen paremmin

Nelisen kuukautta sitten, kun arki oli jo pelkkää tappelua ja mykkäkoulua, mieheni ilmoitti haluavansa erota. Tuntui kuin keuhkoistani olisi puserrettu kaikki ilmat pihalle ja matto vedetty jalkojen alta. Kaikki toivo paremmasta valui tyhjään ja tulevaisuus näytti mustalta ja lohduttomalta. Taasko minusta tulisi yksinhuoltaja? Miten selviäisin? Miten voisin olla ilman rakastamaani miestä? Itkin monta päivää tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Aivan kuin kaikki värit olisivat kadonneet maailmasta. En huomannut kevään alkavaa viherrystä, enkä lintujen viserrystä. Hyvä jos sain aamuisin itseni ylös sängystä ja mentyä lasteni kanssa ulos. Oli pakko. Pakko jatkaa normaalia arkea lasten kanssa vaikka ahdistus kalvoi sisintä.

Vaikka olin surullinen ja vihainen, niin aloin etsimään miehelleni asuntoa. Kävin kaikki mahdolliset sivustot läpi, lähettelin viestejä ja täytin asuntohakemuksia. Kävimme katsomassa asuntoja. Mainittakoon, että minä huolehdin näistä asioista, koska mieheni suomenkielen taito ei ole vielä riittävä tällaisten asioiden hoitoon. 

Tilanne kotona alkoi rauhoittua, kun päätös erilleen muutosta oli tehty ja asuntoa etsittiin. Sitten eräänä iltana istuimme vihdoin alas keskustelemaan. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Puhuimme kaikki asiat halki. Päätimme antaa suhteellemme vielä mahdollisuuden. Pari vuotta ja jos mikään ei muutu parempaan suuntaan, niin sitten eroamme lopullisesti.

Mies sai asunnon ja muutti pois. Kuukautta myöhemmin minä muutin lasten kanssa myös pienempään asuntoon mieheni lähelle. Olemme siis asumuserossa, mutta yhdessä. Asumme samalla kadulla, mikä on hyvä lasten kannalta. Näin voimme nähdä usein, mutta saada myös omaa tilaa ja omaa aikaa. Kumpikin huolehtii omasta kodista ja omasta taloudesta. Omista menoista ja tuloista.

Kun kaksi rikkinäistä, temperamenttista ja räiskyvää, mutta herkkää ihmistä lyö hynttyyt yhteen, siitä voi tulla isokin soppa. On ylämäkeä, alamäkeä ja sivuluisua. Matka on kaikkea muuta kuin tasainen ja seesteinen. Kun räiskyy, niin räiskyy kunnolla ja kun rakastaa, rakastaa täysillä. Rakkaus ei vaan aina pelkästään riitä. Joskus ongelmat kasaantuu ja kasaantuu ja lopulta tulee niin suuri vuori vastaan, ettei sitä enään pysty tai jaksa ylittää. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä. Mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Meillä on nyt hyvä näin.♡

- Annika