Kolme vegaanista ja gluteenitonta luottokakkua reseptilinkkeineen

 Muutama viikko sitten oli esikoiseni 7v synttärit ja pyöräytin taas kakut näillä luottoresepteillä. Tein tapani mukaan kaksi vegaanista ja gluteenitonta raakakakkua ja yhden "normaalin" vegaanisen kakun. Nämä on niin hyviä ja helppoja, etten edes yritä löytää enää muita reseptejä! Mutta tässäpä tekemäni kakut reseptilinkkeineen.

http://ruoka-alkemisti.blogspot.com/2018/07/gluteeniton-ja-vegaaninen-taytekakku.html

https://www.lily.fi/blogit/culinarista/taivaallinen-vadelma-kookoskakku-raaka/ 

https://feelgoodkitchen.fi/2015/09/taytelainen-raakasuklaakakku/

Tämän kakun reseptin kaksinkertaistin, että sain paksun kakun. Pohjaan lisäsin vähän kookosöljyä ja taateleita. Suklaakastikkeen ohjeen löydät täältä.

Kaikki synttäriherkut olivat vegaanisia ja gluteenittomia ja maistuivat kaikille vieraille!

Juhlat olivat onnistuneet ja synttärisankari onnellinen. Kiitos vielä kaikille vieraille käynnistä! ♡

-Annika

Uuden kodin esittely

Tässäpä olisi viimeinkin uuden kotimme esittely postaus. Kaikki tavarat eivät ole vielä paikallaan ja on vielä paljonkin laitettavaa, mutta nyt voi sanoa, että tämä alkaa viimein tuntua kodilta. Muutimme kaksi kuukautta sitten 59 neliön kaksiosta 51,1 neliön kaksioon. Hyvin mahdumme lasten kanssa! Kuvat puhukoot puolestaan! 

Keittiö vaihtui keittokomeroon. Onneksi se on aika iso kuitenkin ja kaappitilaa on tarpeeksi. 

Ruokailutila on olohuoneessa. 

Olohuoneen toinen pää. Tuosta tuolin luota on käynti eteiseen.

Eteisestä on käynti meidän makkariin. Makuuhuoneessa on meidän sängyt ja lasten lelut. 

Eteistä ja pesuhuonetta en tähän nyt kuvannut. Ne eivät ole vielä kuvattavassa kunnossa.🤭

Ihanaa viikkoa kaikille! ♡

-Annika

Unelma lapsuudesta - näytteleminen

Olipa kerran pieni tyttö, jonka sydämessä syttyi rakkaus näyttelemiseen 4-vuotiaana. Äiti vei tytön silloin katsomaan lasten näytelmän Kurnu ja Loikka  Oulun teatteriin. Siitä lähtien tyttö unelmoi näyttelemisestä teatterissa ja teki kesäisin esityksiä toisten lasten kanssa, joita kaikkien vanhempien piti tulla katsomaan. Tytön äiti antoi esiintymisvaatteiksi vanhoja vaatteita ja kankaita ja rekvisiitta tehtiin pahvilaatikoista. Pahvilaatikot leikattiin ja maalattiin puiksi, pensaiksi, kukiksi ja linnaksi. Kaikki tuolit ja jakkarat mitä vain löytyi, tuotiin takapihalle katsomoa varten. Ja sitten tyttö näytteli, näytteli sydämensä kyllyydestä. Hän liihotti pihalla edestakaisin pitkä tukka hulmuten ja kuvitteli olevansa teatterin lavalla. Lopuksi tyttö kumarsi teatraalisesti ja nautti aplodeista. Hän päätti mielessään, että jonakin päivänä hän olisi oikea näyttelijä.

Mutta sitten elämä vei toiseen suuntaan. Tyttö kasvoi ja vanhemmat eivät yhtään tukeneet ajatusta teatterikoulusta. Kotiolot olivat vaikeat ja tytölle nousi kapina. Hän muutti kauas pois kotoaan ja opiskeli ammatin joka ei ollut lähellä hänen sydäntään. Tyttö joka oli jo nuori nainen kulki vuosia päämäärättömästi kuin sumussa, tietämättä mitä tehdä elämällään. Tuntematta mitään. Hän meni naimisiin, sai lapsen. Erosi. Oli hukassa.

Valoa alkoi näkyä tunnelin päässä kun hän löysi harrastajateatterin johon kuulua ja meni myös laulutunneille. Teatteri toi hetkellisesti elämään juuri sen mitä tyttö oli sydämessään toivonut. Löysi kaltaisiaan ihmisiä. 

Sitten tuli uusi suhde. Äiti kuoli. Muutto uuteen kaupunkiin. Toinen lapsi. Tuli taas vaihe elämään, jossa suurin intohimo loittoni tytön elämästä. Hän oli toki maailman onnellisin lapsistaan ja rakastaa heitä yli kaiken, mutta hän kaipaa elämäänsä muutakin. Sisin huutaa, että ”olet muutakin kuin äiti!!!”.

Varmaan arvasitkin jo, että minä olen tuo tyttö. Viime yönä itkin miehelleni lohduttomasti sitä, että en ole sitä mitä eniten maailmassa haluaisin olla. Näyttelijä. Tajusin taas, kuinka kaukana olen unelmistani. Tajusin, että voi olla jo liian myöhäistä hakea teatterikouluun, koska olen oikeasti kohta liian vanha sinne. Tajusin nettiä selatessani kuinka vaikea sinne kouluun on päästä. En mitenkään voisi olla heidän joukossaan. Ei ole realistisia edes uneksia siitä. Olo on musertunut, enkä tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Mihin suuntaan käännän katseeni. Mihin vie askeleeni. En tiedä. Sen tiedän, että tämä intohimoni näyttelemistä kohtaan ei sammu koskaan ja jatkan sitä ehdottomasti siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Vaikka siitä en saisi ammattia ja pysyisin ikuisesti amatöörinä, niin näytteleminen pysyköön elämässäni. ♡

Onko sinulla jokin unelma joka ei vielä ole toteutunut? Teetkö töitä unelmasi eteen? Oletko jo unelmiesi työssä? Osallistu keskusteluun!

-Annika

Asumusero - etäisyyttä ottamalla näkee toisen paremmin

Nelisen kuukautta sitten, kun arki oli jo pelkkää tappelua ja mykkäkoulua, mieheni ilmoitti haluavansa erota. Tuntui kuin keuhkoistani olisi puserrettu kaikki ilmat pihalle ja matto vedetty jalkojen alta. Kaikki toivo paremmasta valui tyhjään ja tulevaisuus näytti mustalta ja lohduttomalta. Taasko minusta tulisi yksinhuoltaja? Miten selviäisin? Miten voisin olla ilman rakastamaani miestä? Itkin monta päivää tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Aivan kuin kaikki värit olisivat kadonneet maailmasta. En huomannut kevään alkavaa viherrystä, enkä lintujen viserrystä. Hyvä jos sain aamuisin itseni ylös sängystä ja mentyä lasteni kanssa ulos. Oli pakko. Pakko jatkaa normaalia arkea lasten kanssa vaikka ahdistus kalvoi sisintä.

Vaikka olin surullinen ja vihainen, niin aloin etsimään miehelleni asuntoa. Kävin kaikki mahdolliset sivustot läpi, lähettelin viestejä ja täytin asuntohakemuksia. Kävimme katsomassa asuntoja. Mainittakoon, että minä huolehdin näistä asioista, koska mieheni suomenkielen taito ei ole vielä riittävä tällaisten asioiden hoitoon. 

Tilanne kotona alkoi rauhoittua, kun päätös erilleen muutosta oli tehty ja asuntoa etsittiin. Sitten eräänä iltana istuimme vihdoin alas keskustelemaan. Puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Puhuimme kaikki asiat halki. Päätimme antaa suhteellemme vielä mahdollisuuden. Pari vuotta ja jos mikään ei muutu parempaan suuntaan, niin sitten eroamme lopullisesti.

Mies sai asunnon ja muutti pois. Kuukautta myöhemmin minä muutin lasten kanssa myös pienempään asuntoon mieheni lähelle. Olemme siis asumuserossa, mutta yhdessä. Asumme samalla kadulla, mikä on hyvä lasten kannalta. Näin voimme nähdä usein, mutta saada myös omaa tilaa ja omaa aikaa. Kumpikin huolehtii omasta kodista ja omasta taloudesta. Omista menoista ja tuloista.

Kun kaksi rikkinäistä, temperamenttista ja räiskyvää, mutta herkkää ihmistä lyö hynttyyt yhteen, siitä voi tulla isokin soppa. On ylämäkeä, alamäkeä ja sivuluisua. Matka on kaikkea muuta kuin tasainen ja seesteinen. Kun räiskyy, niin räiskyy kunnolla ja kun rakastaa, rakastaa täysillä. Rakkaus ei vaan aina pelkästään riitä. Joskus ongelmat kasaantuu ja kasaantuu ja lopulta tulee niin suuri vuori vastaan, ettei sitä enään pysty tai jaksa ylittää. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä. Mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Meillä on nyt hyvä näin.♡

- Annika 

Äidin kuolema ja ikuinen kaipuu

Tänään se nosti päätään, nimittäin äidin kaipuu. Suru sujahti tällä kertaa äidin vanhasta ompelutarvikepussukasta. Ennen kuin huomasinkaan, alkoivat kyyneleet valua valtoimenaan pitkin poskiani kuin rikkoutuneesta padosta. Siinä sitten paruin keskellä keittiötä kesken ompeluhommieni. Jotenkin sain itkun loppumaan ja hämmentyneenä pyyhin kasvojani hihaan, enhän ole itkenyt äitiäni varmaan yli vuoteen. Esikoinen katseli kummissaan toiselta puolen pöytää ja nuorimmainen kömpi hetken päästä syliini. "Älä itke äiti, kaikki on hyvin" , nuorimmainen sanoi kapsahtaen kaulaani. Tunsin ilkeän pistoksen sisimmässäni kun sillä tavalla aloin vollottaa ja hämmensin lapsiani. Selitin lapsille kuinka äidille tuli paha mieli ja ikävä omaa äitiä, heidän mummia jota ei enään ole. Se riitti lapsille vastaukseksi ja tilanne meni ohi.

Koko päivän olen kuunnellut äidin lempparibiisejä, katsellut vanhoja valokuvia ja muistellut äidin ääntä, hymyä ja naurua. Miten voikaan ikävä riipiä ja sattua näin pahasti vielä yli kolme vuotta myöhemmin ja näin yhtäkkiä. Kaipaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen kai padonnut tunteitani liian kauan, sivuuttanut itseni ja ajatukseni. Olen vain ollut ajattelematta. Valokuvatkin olivat muuttolaatikossa yli kaksi vuotta ja elämä ollut niin täynnä kaikkea. Nyt on ollut pakko pysähtyä ja on ollut liikaakin aikaa ajatella. Mutta ennemmin tai myöhemmin ne asiat on kohdattava. Tietenkin. Surullekkin ja suremiselle on oma aikansa ja minun kohdallani sen aika on nyt.

Minun ja äidin suhde ei ollut koskaan helppo. Se oli usein erittäin vaikea ja räiskyvä. En ollut unelmien tytär äidille ja koin aina, ettei äiti ymmärtänyt minua. Olimme napit vastakkain harva se päivä, mutta tiesin silti aina miten paljon äiti rakasti meitä lapsia ja kuinka paljon hän teki meidän eteen, että meillä olisi kaikki hyvin. Uskon, että äiti myös tiesi, miten paljon minä häntä rakastin ja arvostin vaikka en sitä aina osannut näyttää.

Olen usein ihan vihainen, että äiti otettiin pois niin varhain. Hän oli vasta vähän yli 50-vuotias kun syöpä vei hänet. Nainen parhaassa iässä. Vain pari kuukautta diagnoosin jälkeen hän oli poissa. Me olimme paikalla. Isä, sisko ja minä. Viimeiseen hengenvetoon saakka me olimme pitämässä äitiä kädestä. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Liian nopeasti. Meidän piti saattaa äiti routaiseen maahan ja jättää sinne. Kotona odotti isot kasat äidin vaatteita ja tavaroita, joita meidän piti käydä läpi. Mieli turtana sitä teki kaiken vain automaattisesti. Sitten elämä vain jotenkin jatkui. Sen oli jatkuttava.

Nyt jäljellä on pohjaton kaipaus ja lohduton suru. Suru siitä, ettei äitini koskaan saanut nähdä nuorimmaistani ja Lili ei koskaan kerennyt tuntea mummiaan. Suru siitä, ettei hän ole enään kanssamme, en voi halata häntä, enkä voi enään soittaa hänelle pyytääkseni elämän ohjeita ja apua. Mutta kai tämä joskus helpottaa? Kai jonakin päivänä voin sanoa päässeeni yli tästä. Kai jonain päivänä voin katsoa äidin kuvia hymyillen ja muistella häntä lämmöllä ilman kyyneliä. Kyllä varmasti sitten kun sen aika on.

- Annika ♡

Ystävyys - elämässä kantava voima

Lapsuuden itkupotkuraivarit, teinivuosien sekoilut ja nuoren aikuisen kasvukipuilut. Ruuhkavuodet ja kaikenlaiset elämän vastoinkäymiset. Ilot ja surut. Nuo kaikki, niin keskenään erilaiset ajat ovat ystävät kulkeneet rinnallani.Ystävät ovat perheeni. Huikeat naiset, jotka saan tuntea ovat siskojani. Jotkut heistä ovat olleet ystäviäni lapsesta asti ja jotkut ovat tulleet elämääni myöhemmin ja toisten kanssa on löydetty toisemme uudelleen. Joidenkin kanssa olen hyvin samanlainen ja joidenkin kanssa taas aivan erilainen. Mutta vastakohdathan täydentää toisiaan, vai mitä! Jotkut "ystävät" ovat kaikonneet /hylänneet ja jotkut ystävyyssuhteet ovat vain kuihtuneet kasaan. Jotkut ihmissuhteet olen itse jättänyt taakseni kun ne ovat tuntuneet epäterveiltä, ahdistavilta tai liian suurelta taakalta kantaa.

Jokaisesta ystävästäni olen hurjan kiitollinen, enkä pidä yhtään ystävyyssuhdetta itsestäänselvyytenä. Ystävyys tarvitsee huolenpitoa kuin kukka, tai se kuihtuu kasaan. Ystävyys ei voi olla itsekästä eikä yksipuolista. Ei voi kuvitella, että toinen on vain sua varten eikä itse tarvisi tehdä mitään. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että elämässä voi olla kiireitä ja hetkiä, ettei jaksa samalla tavalla kuin normaalisti. Aito ystävyys kyllä kestää kaikki tielle tulevat muhkurat. Jos ystävyys joutuu törmäyskurssille niin uskon, että myös ne voidaan selvittää niin, että ystävyys ja luottamus jatkuu läpi elämän. Kiitos teille ystävät, olette tärkeitä! 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!♡ Vaalikaa ystävyyttä.

-Annika

Tee se itse -vuodekatos ja -seinähylly!

Etsin kauan kirppiksiltä nuorimmaisen sänkyyn vuodekatosta, mutta tarpeeksi edullista ei vastaan tullut joten päätin tehdä sen itse! Ja mikä parasta, ei tarvinnut käyttää euroakaan. Kaikki materiaalit löytyivät lähempää kuin uskoinkaan!

Meidän vanha valkoinen lakana sai uuden värin kun liotin sitä yön yli kotitekoisessa marjamehussa. Pakasteesta löytyi mustikkaa ja puolukkaa, joita keitin hetken, siivilöin mehun, lisäsin vettä ja laitoin lakanan kattilaan. Lakanaa kannattaa käännellä välillä, että väristä tulee mahdollisimman tasainen. Seuraavana päivänä vain huuhdoin lakanan ja laitoin kuivumaan.

Ihana väri!!!😍

Kun lakana kuivui keksin, että voisin kiertää lakanan vanhan rikkinäisen sateenvarjon ympärille. Onneksi en kerennyt heittää sateenvarjoa roskiin ja näin sekin sai uuden elämän! Lakanan yläosan rypytin sateenvarjon ympärille ja kiinnitin pompulalla. Joten tähän et tarvitse ompelukonettakaan! Koukku kattoon ja vuodekatos on valmis! Lisäsin vielä sisustusvalot katoksen sisäpuolelle tekemään yölampun virkaa.

Seuraavana vuorossa olikin keksiä jotain seinälle. Koska meidän makkari on olohuoneessa, on seinäpinta-alaa vähän liianki kanssa ja kaksi seinää on kiviseiniä, joten vain taulukoukkujen kiinnitys on mahdollista. Niinpä tein parista laudanpätkästä ja amppelista pienen hyllyn ja kiinnitin sen taulukoukulla!

Olen ihan koukussa näihin diy -juttuihin! On ihanaa ideoida jo olemassa olevista asioista jotain uutta! Ei kun rohkeasti kokeilemaan!

Ihanaa ja inspiroivaa viikonalkua kaikille!♡

-Annika