Äidin kuolema ja ikuinen kaipuu

Tänään se nosti päätään, nimittäin äidin kaipuu. Suru sujahti tällä kertaa äidin vanhasta ompelutarvikepussukasta. Ennen kuin huomasinkaan, alkoivat kyyneleet valua valtoimenaan pitkin poskiani kuin rikkoutuneesta padosta. Siinä sitten paruin keskellä keittiötä kesken ompeluhommieni. Jotenkin sain itkun loppumaan ja hämmentyneenä pyyhin kasvojani hihaan, enhän ole itkenyt äitiäni varmaan yli vuoteen. Esikoinen katseli kummissaan toiselta puolen pöytää ja nuorimmainen kömpi hetken päästä syliini. "Älä itke äiti, kaikki on hyvin" , nuorimmainen sanoi kapsahtaen kaulaani. Tunsin ilkeän pistoksen sisimmässäni kun sillä tavalla aloin vollottaa ja hämmensin lapsiani. Selitin lapsille kuinka äidille tuli paha mieli ja ikävä omaa äitiä, heidän mummia jota ei enään ole. Se riitti lapsille vastaukseksi ja tilanne meni ohi.

Koko päivän olen kuunnellut äidin lempparibiisejä, katsellut vanhoja valokuvia ja muistellut äidin ääntä, hymyä ja naurua. Miten voikaan ikävä riipiä ja sattua näin pahasti vielä yli kolme vuotta myöhemmin ja näin yhtäkkiä. Kaipaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen kai padonnut tunteitani liian kauan, sivuuttanut itseni ja ajatukseni. Olen vain ollut ajattelematta. Valokuvatkin olivat muuttolaatikossa yli kaksi vuotta ja elämä ollut niin täynnä kaikkea. Nyt on ollut pakko pysähtyä ja on ollut liikaakin aikaa ajatella. Mutta ennemmin tai myöhemmin ne asiat on kohdattava. Tietenkin. Surullekkin ja suremiselle on oma aikansa ja minun kohdallani sen aika on nyt.

Minun ja äidin suhde ei ollut koskaan helppo. Se oli usein erittäin vaikea ja räiskyvä. En ollut unelmien tytär äidille ja koin aina, ettei äiti ymmärtänyt minua. Olimme napit vastakkain harva se päivä, mutta tiesin silti aina miten paljon äiti rakasti meitä lapsia ja kuinka paljon hän teki meidän eteen, että meillä olisi kaikki hyvin. Uskon, että äiti myös tiesi, miten paljon minä häntä rakastin ja arvostin vaikka en sitä aina osannut näyttää.

Olen usein ihan vihainen, että äiti otettiin pois niin varhain. Hän oli vasta vähän yli 50-vuotias kun syöpä vei hänet. Nainen parhaassa iässä. Vain pari kuukautta diagnoosin jälkeen hän oli poissa. Me olimme paikalla. Isä, sisko ja minä. Viimeiseen hengenvetoon saakka me olimme pitämässä äitiä kädestä. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Liian nopeasti. Meidän piti saattaa äiti routaiseen maahan ja jättää sinne. Kotona odotti isot kasat äidin vaatteita ja tavaroita, joita meidän piti käydä läpi. Mieli turtana sitä teki kaiken vain automaattisesti. Sitten elämä vain jotenkin jatkui. Sen oli jatkuttava.

Nyt jäljellä on pohjaton kaipaus ja lohduton suru. Suru siitä, ettei äitini koskaan saanut nähdä nuorimmaistani ja Lili ei koskaan kerennyt tuntea mummiaan. Suru siitä, ettei hän ole enään kanssamme, en voi halata häntä, enkä voi enään soittaa hänelle pyytääkseni elämän ohjeita ja apua. Mutta kai tämä joskus helpottaa? Kai jonakin päivänä voin sanoa päässeeni yli tästä. Kai jonain päivänä voin katsoa äidin kuvia hymyillen ja muistella häntä lämmöllä ilman kyyneliä. Kyllä varmasti sitten kun sen aika on.

- Annika ♡