perjantai 19. huhtikuuta 2019

Tyhjä lastenhuone - lapsi reissussa.

Avaan lastenhuoneen oven. Istun sängylle. Haistan pientä yöpaitaa. Katson piirrustusta seinällä. Kaipaan hymyä, naurua, halausta. Nousen ylös. Paritan sukkia kuivaustelineeltä. Itken hiljaa hetken. On ikävä.


Tyttäreni on käymässä isänsä luona ja ikävä nostaa jo päätään. Esikoiseni isällä ja minulla on yhteishuoltajuus. Minä olen lähivanhempi ja tyttäreni on suurimman osan ajasta minun luonani. Noin parin kuukauden välein hän menee isälleen ja on yleensä siellä noin 2-3 viikkoa. Välillämme on noin 300 kilometriä, joten lyhyitä vierailuja ei ole järkevää järjestää.


Kaikki on mennyt oikein hyvin, mutta minulle tämä aika olla erossa on henkisesti joskus aika haastavaa. Joka päivä tuntuu siltä kuin jokin tärkeä osa minusta puuttuisi. Aivan kuin jokin ruumiinosa puuttuisi! On jotenkin tyhjä olo. Kotona on paljon hiljaisempaa ilman minun energiaa pursuilevaa villivarsaani. Ilosta pulppuavaa naurua ei kuulu ja lastenhuone on ihan tyhjä. Usein keräänkin heti keskeneräiset leikit pois ja vien lakanat sängystä pesuun, ettei tuntuisi niin haikealta katsoa tyttäreni huoneeseen. Ovi vielä kiinni. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni? No, toimii ehkä vain hetken.

Ps. Lastenhuoneen sisustelu on ihan kesken vielä.

Meille tuli ero esikoiseni isän kanssa kun tyttö oli alle 2-vuotias. Olin yh-äiti noin puolitoista vuotta. Imetin tytärtäni 2-vuotiaaksi ja päiväkotiin hän meni vasta 3-vuotiaana. Silloinkin hän oli vain 2-4 päivää viikosta päiväkodissa ja muun ajan minun kanssani ja joskus isänsä kanssa. Kun muutimme Ouluun hän ei saanut päiväkotipaikkaa heti ja vietimme aikaan yhdessä koko ajan. Joten koen, että olemme tyttäreni kanssa aivan kuin hitsautuneet yhteen. Ehkä juuri siksi tunnen kuin pala minusta puuttuisi, kun hän ei ole luonani. Vai olenko vain jotenkin liian herkkä? Vai kuuluuko nämä tunteet vain vanhemuuteen, äitiyteen? Oli miten oli, en malta odottaa, että muutaman päivän päästä saan taas rutistaa pientä villivarsaani. Saan aamuisin silitellä hänet hereille ja suukottaa poskelle. Saan kuunnella ilot ja surut. Saan olla taas kokonainen.

Rauhaisaa pääsiäisen aikaa kaikille!♡

Ps. Kertokaa omia tuntemuksianne aiheesta vaikka kommenttikenttään!

-Annika

1 kommentti:

  1. Hei. Minulla samat tunteet joka toinen perjantai kun tyttäreni lähtee äidilleen. Olen myös tyttäreni lähihuoltaja. Mikään ei ole niin surullista kuin tyhjä lapsen huone. Kolme vuotta tätä on jo kestänyt, mutta joka kerta lapsen lähtö tuntuu yhtä pahalta. Varsinkin kun lapsi lähtiessään sanoo, että tulee ikävä.

    VastaaPoista